mundic.net

Valtionvarainministeri Jyrki Katainen on saanut viime aikoina paljon arvostelua osakseen Suomen elvytyspolitiikan tehottomuudesta. Kataista on mm. arvosteltu Hesarissa, Suomen Kuvalehdessä ja Demarissa eri asiantuntijoiden ja vaikuttajien taholta. Olen kyllä Tampereen yliopiston kansantaloustieteen professori Matti Tuomalan kanssa vähän samoilla linjoilla, että Katainen on ymmärtänyt elvytyksen väärin. Jos valtio ei investoi, niin ei siinä kokonaiskysyntä juuri muutu, vaikka lainaa otettaisiinkin verovähennysten toteuttamiseen.

Mikä minua erityisesti Kataisen elvytys-strategiassa ottaa päähän on se, että nykyinen elvytysmalli ei luo mitään uutta, eikä korjaa vanhaa. Eli Kataisen elvytys on tulonsiirto työntekijöille, mutta näillä rahoilla ei rakenneta mitään minkä varaan uutta kasvua voitaisiin rakentaa. Teitä, rautateitä, julkisia rakennuksia ei korjata. Suomen infrastruktuuria ei rakenneta tai edes pidetä kunnossa, vaikka se nyt olisi edullisinta ja toisi rakennusteollisuudellekin kaivattua työtä. Kataisen malli siis näivettää yhteistä pääomaamme, koska joko siitä täytyy tulevaisuudessa luopua tai korjata se kalliimmalla, kuin nyt sen olisi voinut tehdä.

Suomessa lama myös kestää pidempään kuin muissa maissa, koska esim. Suomen metalliteollisuus saa tilauksia ulkomailta vasta, kun siellä on luottoa talouteen niin paljon, että investointeja aletaan tehdä. Koska lama kestää Suomessa pidempään, olisi moni hankkeita saatu käynnistettyä ja jopa toteutettuakin.Mutta ei.

Elinkeinoelämän keskusliiton Leif Fagernäs meni ja ehdotti roimaa korotusta eläkeikään. Eläkkeelle pitäisi päästä vasta 67-vuotiaana. Alkaa tuntua siltä, että Jukka Rantalan työryhmä ei mitään erityisen rakentavaa saa aikaiseksi. Fagernäsin avasi pelin nokittamalla Vanhasen esittämää 65 vuotta.

Keinoista tunnutaan olevan kovin eri mieltä. Älyttömältä tuntuu osa-aikaeläkeputken tukkiminen, kun sitä nimenomaan käyttää työnantaja, kun se haluaa päästä eroon työntekijöistään. Suotta siitä työntekijää syytetään. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta ei työntekijä ilman työnantajan suostumusta voi siirtyä osa-aikaeläkkeelle tai varhennetulle eläkkeelle. Turha siinä on työvoimapulaa sitten syyttää, jos päätös on työnantajalla! Ehkä olisi syytä yrittää saada pidennettyä niitä työuria myös sieltä alkupäästä. Mutta tuskin siihen keskitytään, koska se olisi vaikeaa! Paljon helpompaa on vain vaatia kaikilta 40 vuoden työuraa.

Pitkät opiskeluajat ja nuorisotyöttömyys ovat rakenteellinen ongelma, johon on vaikeampi puuttua. Siksi on helpompi vaatia 67 vuoden eläkeikää, kuten Fagernäs teki. Saati sitten jos yritetään parantaa työssäjaksamista, sehän maksaisi työnantajalle. Nuo kaikki toimet ovat pehmeitä, eivätkä takaa tuloksia. Siispä parempi on vain määrittää absoluuttinen raja, että eläkkeele ei päästä ennen kuin 67-vuotiaana tai vielä mielummin 69-vuotiaana.

Saas nähdä mitä Rantalan ryhmä saa aikaiseksi. Ukaasihan on, että jos pehmeitä keinoja ei löydy, niin hallitus voi nostaa eläkeiän 65 vuoteen. Arvatkaa vain kuin tässä käy…

Suomi hakee uutta kasvua vihreästä teollisuudesta. Jos ei nyt tulevaisuuden nokioita, mutta menestyjiä toivotaan yrityksistä jotka kehittelevät tuuli- ja aaltoenergiaa tahi biopolttoaineita. Tämän päivän mielenkiintoisin uutinen oli, että Haminaan vastikaa investoinut Winwind ilmoitti, että se siirtää yhden megawatin voimaloiden valmistuksen Iistä Intiaan.

Sinällään tämä ei ole yllätys, koska nuo 1 MW:n tuotteet ovat Euroopan markkinoille liian pieniä. Uudessa Haminan tehtaassa kootaan 3 MW:n voimaloita, jotka toivottavasti käyvät paremmin  kaupaksi. Mutta, mutta. Vaikka tuulivoimaloiden piti olla sitä tulevaisuuden teollisuutta, joka korvaisi metsäteollisuuden kutistumista. Vaan ennen kuin tuulivoima edes ehti kasvaa, se jo sopeutuu kansainväliseen kilpailuun.

Tätähän se globaalisaatio on. Työ teetetään siellä missä se on edullisinta. Vaikea uskoa, että Suomessa konepajateollisuudellakaan olisi auvoiset ajat edessä. Suunnittelu ja uusien tuotteiden kokoonpano Suomessa kannattaa vielä tehdä, mutta kuten Winwind jo teki, niin elinkaaressa pidemmällä olevat tuotteet teetetään muualla.

Tuntuu tämä vihreäteollisuuskin jääneen puheiden asteelle. Panostuksia valtiovallalta ei ole paljon kuulunut. Jokohan sekin juna on jo ehtinyt mennä…

Pitkän tauon jälkeen ajattelin taas palata blogin ääreen. Kevään kiireiden myötä kirjoittaminen jäi. Ja kun taukoa tuli, niin rytmi hävisi. Yritän taas päästä takaisin rytmiin – edes epätasaiseen.

Aika paljon on tapahtunut. Vanhasen ja Kepun vaalirahakriisi alkoi jo pänniä niin, että en sitä edes viitsi kommentoida. Koko vaalirahoitus on ollut yhtä surkuhupaisaa räpistelyä. En jaksa edes kommentoida sitä.

Vaan eipä vakuuta puolustusminiteriön, -ministerin tai ylipäällikönkään toiminta. Täytyy vain ihmitellä miten Halonen, Vanhanen, Stubb ja Katainen ovat voineet olla autuaan tietämättömiä siitä koska Afganistanissa olevat joukot kotiutetaan! Luulisi, että asia on sen verta tärkeä, että siitä keskustellaan – tai edes ilmoitetaan muutenkin kuin virkapostina. Tai ehkä presidentille ei ole tapana ilmoittaa mitään muuten kuin kirjeellä.

Täytyy yhtyä Janne Virkkusen kommenttiin: Onneksi ei olla sodassa. Ei tämä nyt mikään Tuomiojan maalailema sotilasvallankaappaus ole, mutta kyllä Jyri Häkämies on onnistunut aikamoisen sopan keittämään. Virkkunen saattaa hyvinkin olla oikeassa, että Häkämiehellä ja Halosella on sukset pahastikin ristissä. Pakko todeta, että Häkämies ei ole tällä ministerikaudellaan minua vakuuttanut. Aika paljon joutunut selittelemään tekemisiään…

Laitetaan nyt tähän oikein kysely:

 Loading ...

Blogaus on muiden kiireiden myötä vähän jäänyt, mutta yritän taas aktivoitua, kun vaalit taas lähetyvät. Monia mielenkiintoisia asioita on tapahtunut ja eiköhän tässä vielä käänteitä nähdä ennen kesälomia. Oma vaalikuumeeni on kiireen myötä vielä melko pientä, en ole edes ehtinyt aktivoitua seuraamaan uusia blogeja.

Ylen Vaalimarkkinat satuin kyllä näkemään, joskin se aiheutti enemmän myötähäpeää kuin Eurovaali-innostusta. Vähän olen jo Hesarin ja Ylen vaalikoneita tutkaillut. Ei mitään yllätyksiä, siellhän Itsenäisyyspuolue, Köyhien asialla ja kommunistit olivat listan viimeisimpinä.

Eurovaaleissa minulla on yksi ylimääräinen vaatimus ehdokkaalle. Eduskunta- ja kuntavaaleissahan valitsen tukun puolueita, joita voisin äänestää, sitten etsin sopivan ehdokkaan ja edellytän, että ehdokas on nuori nainen. No, iän karttuessa nuorehkotkin naiset jo käyvät… Eurovaaleissa edellytän, että ehdokas on tai aikoo olla parlametissa enemmän kuin yhden kauden.

Tämä on minulle tärkeä vaatimus, koska europarlamentissa ei yhden kauden edustajana paljon aikaiseksi saada. Ensimmisellä kaudella on turha kuvitella saavansa merkittäviä valiokuntapaikkoja. Vasta pidempiaikaisen ja osaavan työn kautta parlamentissa saa vaikutusvaltaa. Siis muutakin vaikutusvaltaa kuin olla yksi edustaja 751:stä. Lisäksi on syytä muistaa, että valtaosassa äänestyksissä edustaja äänestää poliittisten ryhmien mukaan, siis eräänlainen europuoluekuri. Joku vanhempi euroedustaja taisi todeta, että ei hän läheskään aina tietä mistä äänestää – pitää vain luottaa oman ryhmän kantaan. Ja jälkeenpäin sitä sitten huomaa, että oma mielipide oli jotain muuta.

Europarlamenttin on minusta turha äänestää ketään, joka ei ole siellä jo ollut tai ei sitoudu siellä olemaan vähintänä kahta kautta – tai ainakin asettumaan ehdolle seuraavissakin vaaleissa. Ei siis pelkoa, että äänestäisin Timo Soinia. Ei vaikka hänellä kyllä on poliittista kokemusta. Se on näet yksi asia joka myös painaa vaakakupissa.

Eli haussa on siis:

• Nuori nainen
• joka on valmis toimimaan vähintään kaksi kautta europarlamentissa
• jolla on aiempaa poliittista kokemusta, mieluiten kansanedustajana tai eurooppapolitiikassa
• joka on samaa mieltä kanssani keskeisissä asioissa
• ja on puolueesta, jonka tavoitteiden kanssa olen samaa mieltä

Helppohan tuollainen pitäisi olla löytää. Pitänee siis alkaa lueskelemaan mitä puolueet tavoittelevat. Jonkinlainen puolueiden shortlist minulla jo on tietysti.

Tämän viikon kahvipöytäkeskusteluita lienee hallinnut Mikael Liliuksen eläke.  Ei voi kuin onnitella Liliusta onnistuneista sopimusneuvotteluista – menee kyllä tuo eläke yli hilseen. Kelpaisi minulle. Toinen seikka mikä meni yli hilseen  – positiivisessa mielessä – oli Oras Tynkkysen viime viikkoinen blogaus:

“Minun piti alustaa Helsingin yliopiston biologisella asemalla Lammilla jatko-opiskelijoille tieteen ja politiikan välisen dialogin ongelmista ja mahdollisista ratkaisuista. Koska asema sijaitsee kaukana kaikesta, otin taittopyörän mukaan kattamaan eri joukkoliikennemuotojen nivelvaiheet.

… Paluu menikin sitten reippaasti käteen. … Kartalla reitti näytti näpsäkältä, maastossa ei niinkään. Tähän aikaan vuodesta mutateiden polkeminen tasaisellakin on yhtä hidasta ja raskasta kuin päällystetyllä tiellä reippaassa ylämäessä.

Oikotie isolle tielle osoittautui luonnossa kinttupoluksi, jota peitti parin kymmenen sentin lumivaippa. Jouduin kiertämään pitkän lenkin, ennen kuin pääsin päätielle vartin myöhässä.

Sitten alkoi sataa. …”

Vaikka emme autoa omistakaan, niin kyllä Tynkkysen matkanteko menee jo yli hilseen… Mukavaa, että joku viitsii ja jaksaa nähdä vaivaa. Siitä mallia Liliukselle ja kumppaneille…

Olen täällä useampaan kertaan arvostellut SDP:n hidasta ja olematonta uudistumistyötä. Syy on mitä ilmeisimmin ollut vaalikiireissä – syy ei oikein vakuuta… Viime viikolla SDP:n väki kokoontui ensimmäistä kertaa puheenjohtajapäiville pohtimaan uusia toimintamalleja perusosastojen toimintaan sekä tiivistää osastojen ja puoluetoimiston yhteistyötä.

Eilisessä (lauantai 4.4.) Hesarissa oli juttu poliittisista lauluista. Samassa yhteydessä mainittiin, että Jutta Urpilainen tituleerasi SDP:n puheenjohtajapäivillä vanhoja tuttuja tovereita ystäviksi. Tämän päivän Hesari puolestaan kertoi miten SDP:n uudistuminen etenee. SDP:n uudistuminen tuntuu organisaatioremontilta ja vähän uudistetulta viestinnältä – siltä se pääasiassa tuntui kun lueskeli perusjärjestöjen vetäjien kommentteja. Tätäkö on SDP:n uudistuminen?

Ei taida Jutta Urpilaisen sanoma mennä perille! Tai sitten puolueaktiivit ymmrätävät sen osan sanomaa, joka koskee heitä: ruohonjuuritason vaikuttamista, pientä organisaation uudistusta ja päivitettyä viestintää. Urpilaisen määritelä Uutispäivä Demarissa oli ihan jotain muuta:

“Uuden SDP:n linjan kiteytys on demokraattinen tasa-arvo. Luottamusta pitää palauttaa niin sopimuskulttuuriin kuin myös siihen, että ihmiset voivat luottaa yhteiskunnan peruspalveluihin kaikissa elämänvaiheissa.”

Helsingin Sanomat tulkitsi tämän irtiottona Paavo Lipposen oikeistolaisemmasta politiikasta ja paluuna hyvinvointiyhteiskunnan rakentajaksi. Yhtenä esimerkkinä oli Urpilaisen ehdotus Kela-korvauksen poistosta yksityislääkärikäynneitä. Ehdotus on minusta kyllä tyhmä. Urpilaisen väitti samassa yhteydessä, että lääkärit rahastavat tällä, korottamalla hintojaan Kelan korvaamissa tapauksissa. Moinen toiminta on luonnollisesti tuomittavaa, mutta ei ratkaisu ole Kela-korvausten poisto. Kyllä kummankin järjestelmän pitää toimia rinnakkain.

Demarissa Juha Peltonen tiivisti Urpilaisen visiota Uudesta SDP:stä näin:

“Uusi SDP rakentaa vision siitä, millaiseksi haluamme Suomea kehittää. Se on tulevaisuuspuolueen tehtävä, ja avoimen kansalaispuolueen kautta jokaisella yhteisen arvomaailman jakavalla on mahdollisuus siihen osallistua.

Oman tulevaisuuslinjauksensa keskiöön Urpilainen nosti suomalaisen työn, jonka menestyseväiksi hänellä oli kolmen L:n paketti: luottamus, luovuus ja luonto.

Hyvinvointi-Suomi on tähänkin asti perustunut luottamukseen, esimerkiksi työn kilpailukykykriisiin vastaaminen edellyttää Sivistys-Suomea eli luovuutta, Ympäristö-Suomi voidaan tiivistää luonnoksi. “

Helsingin Sanomat  maalaili uudistusmielisimpien tielle vielä karikoita. Ei yli sata vuotta hyvin palvellutta organisaatiota noin vin romuteta. Pientä viilausta tai lisäyksiä voidaan ehkä tehdä, mutta mistään olemassaolevasta ei kyllä luovuta (esimerkiksi niistä yhdeksästä organisaatiokerroksesta). Myönnytyksenä sallitaan ehkä jäseneksi liittyminen internetissä (ohhoh!).

Olen nyt hieman luottavaisempi Urpilaisen uudistuksiin. Hän ei ole lähtenyt tekemään SDP:lle vain kasvojenkohotusta vaan aidosti yrittää saada muutosta aikaiseksi myös sisältäpäin. Tämä ei takuulla ole helppoa,  mutta nykyisenkaltaisenaan demarit houkuttelee vain 40-60-luvuilla syntyneitä, jos edes heitäkään.

Aiemmin mainitsin ne poliittiset laulut. Joskus opiskeluaikoina kun demarikaverini esittelivät valokuviaan demarinuorten tapaamisista, niin kylmät väreet valuivat selkäpiitä. Ei kai pitäisi tuomita, kun en koskaan ole osallistunut moiseen, mutta mutta… Puolueissa ihmetellään miksi he eivät vedä mukaansa nuoria, niin ehkä Kansainvälisen laulaminen ei ole enää tätä päivää?  Ei myöskään ihmisten tituleeraaminen tovereiksi tai toistelemalla “me sosiaalidemokraatit”. Urpilainen on itsekin myöntänyt, että solidaarisuus alkaa kuulostaa vanhalta – tilalle tulkoon kansainvälinen yhteisöllisyys.

Demareiden on syytä herätä siihen, että nykyajan duunari on maisteri, (diplomi) insinööri, sairaanhoitaja tai mikälie konttorirotta, joka on hyvin koulutettu ja ei todellakaan muodosta omaa identiteettiään työn kautta – työläisenä. Jolle SAK näyttää vain lihavien ukkojen kerholta, jotka ovat vaatineet paperiliiton voimalla etuja.

Urpilaisen asettamat tavoitteet ja visiot voin kyllä allerkirjoittaa. Palatessaan 1990-luvun politiikkaansa toivottavasti SDP myös muistaa muuttaa asennettaan 2010-luvulle sopivaksi. En jaksa kuunnella rakkikoiramaista räksytystä ilman sitä kovasti toitotettu vastuullista politiikkaa. SDP:hän lupailee, että se arvostellessaan muita puolueita ja esittäessään menon lisäyksiä myös kertoo miten ne rahoittaisi. Rehellisesti sanottuna – ei ole vielä vakuuttanut. En minä tarkoita sitä, että järin innoissani katselen täältä kotisohvalta vierestä kun hallituksen toimesta työnantajien kelamaksut poistetaan ilman ja rahoitusvaje täytetään sitten myöhemmin jotenkin. Eli risuja myös hallitukselle, mutta ei SDP:kään ole onnistunut tarjomaan minusta uskottavia ja niitä vastuullisia vaihtoehtojaan.

Urpilainen on kyllä kolmen L:n tiellään oikealla linjalla, mutta sloganista on vielä pitkä matka teoiksi! Toivottavasti organisaation uudistaminen tukee tätä työtä.

Matti Vanhanen ei tunnu oppivan. Pääministerin ei kannattaisi lähetellä 69-vitsejä. En tiedä minkälaista sähköpostittelua muut viisikymppiset harrastavat, mutta tuskinpa he puolituntemattomille kirjoittelevat pikkutuhmia vitsejä. Olen aiemminkin kirjoittanut Vanhasen playboymaisuudesta. Olkoon vitsailua tai ei, niin minusta tuo on mautonta, huonotapaista, lapsellista ja antaa huonon kuvan Vanhasen käytöksestä. Tuo ei ollut minusta pääministerille sopivaa käytöstä. Ehkä Vanhanen aiemmista hallituksen hölmöilyistä oppi sentään sen, että julkisuuteen kerrottiin kerralla kaikki. Toivotaan, että tästä ei tarvitsisi kuulla. Ja toivon, että sattumalta samalle ajalle osunut kihlaus oli kuten Vanhanen totesi pidemmän harkinnan tulos. Onnittelut siitä.

Timo Soini, jota soimasin useasti hänen eurovaaliehdokkuus-leikeistään päätti kuin päättikin asettua ehdolle ja ottaa myös paikan vastaan. Tosin Soini on tekemässä vain pikavisiitin Brysseliin, kahden vuoden päästä on taas eduskuntavaalit ja mahdollisuus palata takaisin Suomeen. On tämä parempi vaihtoehto kuin se aiempi, jossa Soini halusi vain kerätä äänet. Ja on tämä parempi tapa toimia kuin Paavo Väyrysen ministerinsalkkukiristys.

Soini kyllä varmasti saa eurovaaleihinkin säpinää. Ihmekös, että monet ovat hänen toimintaansa jo kritisoineet. Ei Soini kyllä tästäkään puhtaita papereita saa. Mutta kyllä tämä viimeistään sen varmisti, että Perussuomalaiset ovat valtakunnallisissa vaaleissa yhden miehen puolue. Ja kunnallisvaalitkin mennään pitkälti Soinin valovoimalla.

Toivotaan, että tämän myötä EU-vaalitkin alkaa kiinnostamaan. Ja nyt on pakko Keskustan ryhdistäytyä.

Tämän päiväinen hallituksen perääntyminen pitäisi kai laskea hallituksen arvovaltatappioksi. En minä kyllä sitä voitoksikaan laskisi, jos hallitus olisi vastoin yleistä mielipidettä ja työmarkkinajärjestöjen tukea väkisin runnonut eläkeiän noston läpi. Jos olisin vainoharhaisempi epäilisin, että tämä oli laskelmoitu neuvottelutaktiikka hallitukselta. Työmarkkinajärjestöille tarjottiin niin huonoa ratkaisua, että kompromissi saatiin ruuvattua tiukalle.

Tänään tehdyn kompromissin lopputulemahan on aika lailla sama, ellei jopa parempi. Jos keskimääräinen eläkeikä nousee kolmella vuodella kahden sijaan, niin tämähän kelpaa hallitukselle. Toki vanhuuseläkkeen alaikäraja säilyy samana, mutta kovin kaukana tuo keskimääräinen eläkeikä on siitä tällä hetkellä. Sopisiko olettaa, että alaikäräajan nosto nostaisi keskimääräistäeläkeikää noston verran. Eli, jos tavoite toteutuu, niin tämä olikin hallitukselle parempi ratkaisu?

Lopputulemaan hallitus lienee tyytyväinen. Matkalla tulleisiin imagokolhuihin tosin ei voi olla tyytyväinen. Kyllä tästä menettelytavasta vielä Vanhanen ja Katainen saavat kuulla moneen kertaan. Urpilainen yrittää tätä käyttää hyödykseen, mutta hankalahan lopputulostakaan on haukkua, kun se on juuri sitä mitä SDP halusi.

Osoittihan tämä Vanhaselta aikamoista ylimielisyyttä. Mutta tohdin väittää, että jos hallitus olisi aloittanut neuvotteluilla työmarkkinajärjestöjen kanssa niin tavoitteeksi asetettu keskimääräinen eläkkeellesiirtymisikä olisi jäänyt puoleen nyt asetetusta tavoitteesta. Onni onnettomuudessa.

Tarkoitus ei silti pyhitä keinoja. Ja sekös tässä harmittaa, että meillä on hallitus, joka on röyhkeä ja ylimielinen.

Luterilainen kirkko ja naispappeutta vastustavat järjestöt muotoilivat yhteisen ylevän julkilauseman:

“Osapuolet haluavat yhdessä toimia sen puolesta, ettei ketään kirkossa syrjitä hänen sukupuolensa, vakaumuksensa tai virkakäsityksensä tähden.”

Kuulostaa hyvältä eikö totta:

“Yhdessä se velvoittaa ainakin toinen toistemme kunnioittamiseen ja sitä kautta näkemään kirkon laajuuden, erilaisuuden ja rikkauden.”

Jotain kuitenkin unohtui. Kun tuossa sukupuolensa, vakaumuksensa ja virkakäsityksensä lisäksi lukisi vielä sukupuolisen suuntautumisensa. Naispappien hyväksyntään ei kymmenen vuotta riittänyt. Kauanko menee homojen ja lesbojen hyväksyntään?

Hyvä että edes tämä? Ehkä, mutta minusta kirkko on ollut hyvä heikompien puolustaja, esim. pakolais-, ulkomaalaiskysymyksissä ja tukemalla köyhiä ja syrjäytyneitä. Miksei siis seksuaalivähemmistöjäkin?