mundic.net

Olen täällä useampaan kertaan arvostellut SDP:n hidasta ja olematonta uudistumistyötä. Syy on mitä ilmeisimmin ollut vaalikiireissä – syy ei oikein vakuuta… Viime viikolla SDP:n väki kokoontui ensimmäistä kertaa puheenjohtajapäiville pohtimaan uusia toimintamalleja perusosastojen toimintaan sekä tiivistää osastojen ja puoluetoimiston yhteistyötä.

Eilisessä (lauantai 4.4.) Hesarissa oli juttu poliittisista lauluista. Samassa yhteydessä mainittiin, että Jutta Urpilainen tituleerasi SDP:n puheenjohtajapäivillä vanhoja tuttuja tovereita ystäviksi. Tämän päivän Hesari puolestaan kertoi miten SDP:n uudistuminen etenee. SDP:n uudistuminen tuntuu organisaatioremontilta ja vähän uudistetulta viestinnältä – siltä se pääasiassa tuntui kun lueskeli perusjärjestöjen vetäjien kommentteja. Tätäkö on SDP:n uudistuminen?

Ei taida Jutta Urpilaisen sanoma mennä perille! Tai sitten puolueaktiivit ymmrätävät sen osan sanomaa, joka koskee heitä: ruohonjuuritason vaikuttamista, pientä organisaation uudistusta ja päivitettyä viestintää. Urpilaisen määritelä Uutispäivä Demarissa oli ihan jotain muuta:

“Uuden SDP:n linjan kiteytys on demokraattinen tasa-arvo. Luottamusta pitää palauttaa niin sopimuskulttuuriin kuin myös siihen, että ihmiset voivat luottaa yhteiskunnan peruspalveluihin kaikissa elämänvaiheissa.”

Helsingin Sanomat tulkitsi tämän irtiottona Paavo Lipposen oikeistolaisemmasta politiikasta ja paluuna hyvinvointiyhteiskunnan rakentajaksi. Yhtenä esimerkkinä oli Urpilaisen ehdotus Kela-korvauksen poistosta yksityislääkärikäynneitä. Ehdotus on minusta kyllä tyhmä. Urpilaisen väitti samassa yhteydessä, että lääkärit rahastavat tällä, korottamalla hintojaan Kelan korvaamissa tapauksissa. Moinen toiminta on luonnollisesti tuomittavaa, mutta ei ratkaisu ole Kela-korvausten poisto. Kyllä kummankin järjestelmän pitää toimia rinnakkain.

Demarissa Juha Peltonen tiivisti Urpilaisen visiota Uudesta SDP:stä näin:

“Uusi SDP rakentaa vision siitä, millaiseksi haluamme Suomea kehittää. Se on tulevaisuuspuolueen tehtävä, ja avoimen kansalaispuolueen kautta jokaisella yhteisen arvomaailman jakavalla on mahdollisuus siihen osallistua.

Oman tulevaisuuslinjauksensa keskiöön Urpilainen nosti suomalaisen työn, jonka menestyseväiksi hänellä oli kolmen L:n paketti: luottamus, luovuus ja luonto.

Hyvinvointi-Suomi on tähänkin asti perustunut luottamukseen, esimerkiksi työn kilpailukykykriisiin vastaaminen edellyttää Sivistys-Suomea eli luovuutta, Ympäristö-Suomi voidaan tiivistää luonnoksi. “

Helsingin Sanomat  maalaili uudistusmielisimpien tielle vielä karikoita. Ei yli sata vuotta hyvin palvellutta organisaatiota noin vin romuteta. Pientä viilausta tai lisäyksiä voidaan ehkä tehdä, mutta mistään olemassaolevasta ei kyllä luovuta (esimerkiksi niistä yhdeksästä organisaatiokerroksesta). Myönnytyksenä sallitaan ehkä jäseneksi liittyminen internetissä (ohhoh!).

Olen nyt hieman luottavaisempi Urpilaisen uudistuksiin. Hän ei ole lähtenyt tekemään SDP:lle vain kasvojenkohotusta vaan aidosti yrittää saada muutosta aikaiseksi myös sisältäpäin. Tämä ei takuulla ole helppoa,  mutta nykyisenkaltaisenaan demarit houkuttelee vain 40-60-luvuilla syntyneitä, jos edes heitäkään.

Aiemmin mainitsin ne poliittiset laulut. Joskus opiskeluaikoina kun demarikaverini esittelivät valokuviaan demarinuorten tapaamisista, niin kylmät väreet valuivat selkäpiitä. Ei kai pitäisi tuomita, kun en koskaan ole osallistunut moiseen, mutta mutta… Puolueissa ihmetellään miksi he eivät vedä mukaansa nuoria, niin ehkä Kansainvälisen laulaminen ei ole enää tätä päivää?  Ei myöskään ihmisten tituleeraaminen tovereiksi tai toistelemalla “me sosiaalidemokraatit”. Urpilainen on itsekin myöntänyt, että solidaarisuus alkaa kuulostaa vanhalta – tilalle tulkoon kansainvälinen yhteisöllisyys.

Demareiden on syytä herätä siihen, että nykyajan duunari on maisteri, (diplomi) insinööri, sairaanhoitaja tai mikälie konttorirotta, joka on hyvin koulutettu ja ei todellakaan muodosta omaa identiteettiään työn kautta – työläisenä. Jolle SAK näyttää vain lihavien ukkojen kerholta, jotka ovat vaatineet paperiliiton voimalla etuja.

Urpilaisen asettamat tavoitteet ja visiot voin kyllä allerkirjoittaa. Palatessaan 1990-luvun politiikkaansa toivottavasti SDP myös muistaa muuttaa asennettaan 2010-luvulle sopivaksi. En jaksa kuunnella rakkikoiramaista räksytystä ilman sitä kovasti toitotettu vastuullista politiikkaa. SDP:hän lupailee, että se arvostellessaan muita puolueita ja esittäessään menon lisäyksiä myös kertoo miten ne rahoittaisi. Rehellisesti sanottuna – ei ole vielä vakuuttanut. En minä tarkoita sitä, että järin innoissani katselen täältä kotisohvalta vierestä kun hallituksen toimesta työnantajien kelamaksut poistetaan ilman ja rahoitusvaje täytetään sitten myöhemmin jotenkin. Eli risuja myös hallitukselle, mutta ei SDP:kään ole onnistunut tarjomaan minusta uskottavia ja niitä vastuullisia vaihtoehtojaan.

Urpilainen on kyllä kolmen L:n tiellään oikealla linjalla, mutta sloganista on vielä pitkä matka teoiksi! Toivottavasti organisaation uudistaminen tukee tätä työtä.

Matti Vanhanen ei tunnu oppivan. Pääministerin ei kannattaisi lähetellä 69-vitsejä. En tiedä minkälaista sähköpostittelua muut viisikymppiset harrastavat, mutta tuskinpa he puolituntemattomille kirjoittelevat pikkutuhmia vitsejä. Olen aiemminkin kirjoittanut Vanhasen playboymaisuudesta. Olkoon vitsailua tai ei, niin minusta tuo on mautonta, huonotapaista, lapsellista ja antaa huonon kuvan Vanhasen käytöksestä. Tuo ei ollut minusta pääministerille sopivaa käytöstä. Ehkä Vanhanen aiemmista hallituksen hölmöilyistä oppi sentään sen, että julkisuuteen kerrottiin kerralla kaikki. Toivotaan, että tästä ei tarvitsisi kuulla. Ja toivon, että sattumalta samalle ajalle osunut kihlaus oli kuten Vanhanen totesi pidemmän harkinnan tulos. Onnittelut siitä.

Timo Soini, jota soimasin useasti hänen eurovaaliehdokkuus-leikeistään päätti kuin päättikin asettua ehdolle ja ottaa myös paikan vastaan. Tosin Soini on tekemässä vain pikavisiitin Brysseliin, kahden vuoden päästä on taas eduskuntavaalit ja mahdollisuus palata takaisin Suomeen. On tämä parempi vaihtoehto kuin se aiempi, jossa Soini halusi vain kerätä äänet. Ja on tämä parempi tapa toimia kuin Paavo Väyrysen ministerinsalkkukiristys.

Soini kyllä varmasti saa eurovaaleihinkin säpinää. Ihmekös, että monet ovat hänen toimintaansa jo kritisoineet. Ei Soini kyllä tästäkään puhtaita papereita saa. Mutta kyllä tämä viimeistään sen varmisti, että Perussuomalaiset ovat valtakunnallisissa vaaleissa yhden miehen puolue. Ja kunnallisvaalitkin mennään pitkälti Soinin valovoimalla.

Toivotaan, että tämän myötä EU-vaalitkin alkaa kiinnostamaan. Ja nyt on pakko Keskustan ryhdistäytyä.

Timo Soini on kirjoittanut nyt blogissaankin siitä mistä jo mainitsin hänen puhuneen Keskustan Verkkoapilassa. Soini sanoo pohtivansa ehdokkuutta ja perustelee sitä näin:

“Olen miettimässä asettuako protestiksi tälle EU:n räikeälle demokratiapilkalle ehdolle alkukesän EU-vaaleissa. En ottaisi paikkaa vastaan.

Yksi asia sillä Suomessa saavutettaisiin; tiedettäisiin, mikä on EU:n perustuslaki. Ehdokkuuteni pakottaisi vanhat puolueet kimppuuni. Syntyisi todellinen EU-keskustelu. Sitä Kepu, SDP ja Kokoomus eivät halua.

Mietin asiaa muutaman viikon.”

Ymmärrän Soinin tavoitteen. Vaikka olen Soinin kanssa eri mieltä EU:sta, niin ottaen huomioon laajan EU vastaisuuden Suomessa, niin kansalaisilla on toki oikeus saada ehdolle EU-kielteinen ehdokas ja käydä Soinin mainitsemaa keskustelua.

Silti minä olen sitä mieltä, että jos on ehdolla vaaleissa, niin pitää myös olla valmis ottamaan paikka vastaan. Minusta muu on demokratialla leikkimistä ja vippaskonsteja. Parempi sentään näin, että Soini sanoo suoraan, että hän ei ota paikkaa vastaan. Äänestäjä sentään tietää mitä suunnilleen saa.

Tätä se yhden miehen puolueen vetäminen on. Joka vaaleissa pitää olla ehdolla ja esillä – muita ei ole.

Kai tuokin keskustelu on demokratian voitto, vaikka EU:n kannattajana sitä voi olla vaikea ymmärtää. Keskusta ja SDP joutuvat noissa vaaleissa kyllä tulille, Keskusta erityisesti. Kokoomuksen kannattajiin tuskin Soinin venkoilu vaikuttaa. Keskusta taitaa vajota vielä syvemmälle suohon kuin onkaan. Kepun paras uutinen taitaa olla nyt Olli Rehnin mahdollisuus nousta EU:n ulkoministeriksi. Sentään jossakussa on nostetta, vaikka ei tuo taida Kepun peruskannattajiin vedota…

Timo Soini tuohtui Keskustan Verkkoapilassa pohtimaan ehdokkuutta eurovaaleissa:

“- En vielä tiedä, voinko laskea moraalitasoni yhtä alas kuin EU.

the back-up plan ipod

- Tulisi kyllä vaaleihin uutta kipinää. Voitaisiin mitata kansan todellinen suhtautuminen EU:hun ja Lissabonin sopimukseen. Ne, jotka eivät hyväksy Lissabonin sopimusta, voisivat äänestää perussuomalaisia, Soini kaavailee”

Soinia pännii se, että “väärin äänestänyttä” Irlantia laitetaan EU:ssa ruotuun ja äänestämään uudelleen. Sinällään ymmärrän Soinia. Mutta toiselta kannalta ajatellen Irlanti saa nyt tärkeiksi kokemiaan muutoksia läpi tämän sopimuksen viilauksen myötä. Nyt Irlanti voi taas ottaa kantaa kelpaako tämä sopimus heille.  Samalla tavoinhan toimii moni muukin neuvottelu, verrataan nyt vaikka tuttuja TUPO-neuvotteluita.  Neuvottelijat tuovat esityksen päätettäväksi ja esim. liittovaltuustolle. Jos sopimus ei kelpaa, niin neuvoteluja jatketaan – ehkä. Ei tässä sen kummemmasta asiasta ole.

Timo Soini on minusta ollut suoraselkäinen mies ja todennut aina, että jos on ehdolla johonkin pitää myös olla valmis ottamaan paikka vastaan. Soini on kritisoinut Paavo Väyrysen venkoilua ja vedätystä siinä toimiiko hän europarlamentissa vai eduskunnassa.  Ymmärrän Timo Soinin kovan halun mitata  Perussuomalaisten todellinen kannatus ja Suomen EU-vastaisuus eurovaaleissa.  Perussuomalaisilta kun puuttuu näyttävä ja uskottava eurovaaliehdokas.

Minä toivon, että Soinin puheet Verkkoapilassa olivat vain leikkiä ja hänen irlantilaisia kohtaan tunteman sympatian aiheuttamaa suuttumusta. Mutta jos Soini todella aikoo ehdokkaaksi, toivon kyllä että Soini myös lähtee Euroopan parlamenttiin, jos hänet sinne valitaan.  Saisit hävetä, jos Soini aiot  ehdolle vain kerätäksesi ääniä Perussuomalaisille.

Jos vaalit tuntuivart kampanjoinniltaan vähän laimeilta, niin vaali-iltana riitti jännitettävää. Analyysejä on ollut useampiakin. Perussuomalaisten vaalimenestyksen kiteytti minusta aika hyvin kansanedustaja Jyrki JJ Kasvi:

“Moni on pitänyt perussuomalaisten kannatuksen nousua ongelmana, mutta todellisuudessa ongelma olemme me muut, jotka emme osaa puhua perussuomalaisten äänestäjiä koskettavista asioista heidän ymmärtämällään kielellä.”

Kokoomus sen sijaan taisi osata puhua äänestäjille. Minulla on vähän sellainen olo, että Kokoomuskin on vaihtoehtopuolue. Vaihtoehto siinä mielessä, että on kiva äänestää puoluetta, jolla tuntuu olevan kivaa. On mukava kuulua voittavien joukkoon ja olla osa hurmosta. Tämä on vain minun vaatimaton analyysini Kokoomuksen voitosta.

Demarit, tai pikemminkin Jutta Urpilainen, tituleerasi vaalitulosta torjuntavoitoksi. Erkki Tuomioja antoi sille aivan toisen nimen. Ei kai sitä nyt voi torjunta voitoksi kutsua, jos toiseksi suurimman kuntapuolueen titteli lohkeaa Keskustan vielä surkeammalla menestyksellä. Tappio se on kutsui sitä miksi haluaa. Jutta Urpilaisen lanseeraama Uusi SDP on jäänyt minulle täysin epäselväksi? Onko Uusi SDP tukku lainattuja unelmia? Onko politiikka muuttunut mitenkään? Pakko vielä mainita, mutta alkoi ärsyttää se Urpilaisen tapa aloittaa jokainen vastaus: “Aivan ensiksi haluan kiittää…” Hyvä, kerran pitää kiittää kannattajia, mutta pitikö se jokaisessa haastattelussa toistaa? Tuli kyllä selväksi.

Matti Vanhanen oli maansa myynyt, kun ennakkoäänten tulokset julkaistiin. Jarmo Korhonen hikoili tuskan hikeä – eikä syyttä. Keskustalaiset hylkäsivät puolueensa sen verta tylyllä tavalla, että pakko tuossa on itseensä mennä – ja tehdä jotain. Keskusta on niin kovasti yrittänyt tulla kaupunkeihin ja salonkikelpoiseksi, että se on unohtanut miltä tuntuu lapsia lantapiikkareissa pellon viertä. Keskusta on jättänyt perinteiset äänestäjänsä oman onnensa varaan. Ja nämä henkilöt hakevat nyt onnea mm. perussuomalaisista. Minä tiivistäisin Keskustan ongelmat näin:

• Aluepolitiikan (vrt. Kemijärvi) ja maatalouspolitiikan hylkääminen ja siinä epäonnistuminen hallituksessa
• Ohjelman ja brandin puute. Mitä ihmettä tarkoittaa “äänestä kotia”?
• Matti Vanhanen – ei todellakaan mikään karismaattinen johtaja
• Jarmo Korhonen – jos puolue ei edes näytä ulospäin yhtenäiseltä miten sen politiikkaa voisi ennakoida?
• Passiivisuus ja kokoomuksen jalkoihin jääminen hallituksessa. Kokoomuslaiset ovat jatkuvasti mediassa, keskustalaiset eivät.

Perussuomalaisilla on nyt näytön paikka. Se kauan Timo Soinin puhuma mahdollisuus on nyt annettu. Enää pelkkä valitus ja vaihtoehdoista puhuminen ei enää riitä. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata mitä tästä syntyy. En voi väittää olevani onnesta soikeana, että Perussuomalaiset saivat Espoossa seitsemän paikkaa. Mutta tätä se demokratia on. Toivotaan, että he tekevät viisaita päätöksiä.

Itsekin löysin sitten ehdokkaani ja poikkeuksellisesti ehdokkaani pääsi myös valtuustoon. Päädyin jälleen kerran äänestämään RKP:tä. Niin tein edellisissäkin kuntavaaleissa. Mielenkiintoinen juttu oli se, että Helsingissä ei RKP:ltä näyttänyt pääsevän läpi nuorta naista ollenkaan, Espoossa näytti pääsevän. Olisiko niin, että kielipuolue ei pidä ja ääniä valuu Vihreille?

Nämä vaalit pohjustivat takuulla mielenkiintoisia aikoja. Osittain epäonnistumisten ja onnistumisten myötä. Ja kun maailmantaloudessakin myllertää, niin eiköhän tässä tule olemaan tulevaisuudessa aiheita joista blogata. Onnea kaikille uusille ja vanhoillekin valtuutetuille.

Saatoin taannoisissa blogimerkinnöissä vihjailla, että kirjoittaisin näin kunnallisvaalien alla hieman luonnehdintaa ja käsityksiäni eri puolueista. Koska Demareita olen parjannut viime aikoina aika lailla, niin aloitan vaihteeksi Suomen Keskustasta. Otsikkona on keskustapuolueiden äiti, koska nykyään kaikki haluavat poliittiseen keskustaan…

Suomen Keskustan nimikin on mitäänsanomattoman harmaa. Maalaisliitto tai sitä edeltänyt Suomen Maalaisväestön liitto, sentään kuvasivat jotenkin puolueen kannattajapohjaa, vaikka eivät kaupunkiväestöön vetoakaan. Keskusta nimenä antaa mielikuvan puolueesta, joka etenee varovaisesti keskellä kaikkia mielipiteitä välttäen koskettamasta mihinkään arkaan asiaan. Keskustassa on turvallista, mitään radikaalia ei tehdä. Ollaan rehellisesti tylsiä. Tylsyyttä on yritetty rikkoa editoimalla logo kolmiulotteisemmaksi. Editoinnin teki varmaan jonkun puolueaktiivin yläasteikäinen poikalapsi. Paljon tökerömpää ei olisi voinut tehdä.

Poliittisesti Kepu on kahden vaiheilla. Änkyrät aidot maalaisliittolaiset haluaisivat suksia EU:sta takaisin suolle ja lopettaa kaikki haikailut Natosta ja palauttaa maahan vain ja ainoastaan heteroiden parisuhteet. Siviilipalvelus voitaisiin lakkauttaa, maakuntiin rakentaa teitä ja polttoöljyllä saisi huristella minkä sielu sietää. Toisessa ääripäässä on liberaalit city-keskustalaiset, jotka haluavat syödä luomua, mennä Natoon ja sallia homojen ja lesbojen adoptoida lapsia.

Puoluesihteeri Jarmo Korhonen haluaa Keskustan olevan Suomen amerikkalaisin puolue. Johan puolet kannattajista on Suomen teksasilaisia, eli pohjalaisia. Suuruudenhullua uhoamista ennen puoluekokousta. Poliittinen linja sillä on yhtä hukassa kuin demareillakin. Mikä ihmeen sillanrakentaja se sellainen on, joka on aina kriisissä?

“Keskusta on juuriltaan suomalainen puolue. Se syntyi sosialismin ja kapitalismin vaihtoehdoksi edistämään ihmisyyttä, toteuttamaan kansanvaltaista yhteiskuntajärjestystä ja taistelemaan tasa-arvon puolesta.” (keskusta.fi)

Mitä tavoittelee kaksituhattaluvun Keskusta? Kepun talouspolitiikka on jo hyvin liberaalia, ihmisyyttä puolustetaan lähinnä tukemalla maakuntien elämäntapaa ja lapsiperheiden puolesta puhumalla. Yhteiskuntajärjestyksessä pääministeri Matti Vanhanen tekee kyllä pesäeroa kansanvaltaan pitämällä keskeneräiset asiat poissa keskustelusta. Eikä tasa-arvossakaan ole Keskusta siirtynyt uudelle vuosituhannelle, ainakaan seksuaalivähemmistöjen suhteen.

Kuntavaaleissa Kepu voittanee jälleen kerran maakuntien valtuustopaikkoja. Kepu on maaseudun puolustaja, täynnä jääräpäisiä jyväjemmareita, jotka pitävät kiinni nykytilasta. Toki maaseudulla asuu ihmisiä, joilla on vahva usko tulevaisuuteen, näkemystä ja uskallusta myös toimia ja uudistaa. Mutta en minä noita perus-keskustalaisen hyveiksi lukisi! Onko Keskustan ylivalta maaseudulla aiheuttanut osan niistä ongelmista joita siellä on? Varmasti. Halua uudistua, rohkeutta luopua nykyisestä on puuttunut. Keskusta on elänyt menneisyydessä ja siltä on puuttunut näkemys siitä mihin maailma on menossa, mitä pitäisi tehdä, että muutoksesta saataisiin parhaat puolet irti ja huonot puolet minimoitua. Jääräpäinen jarruttaminen on joskus hyvästä, mutta nyt ei odoteta Ruotsin päätöstä EU:iin liittymisestä. Ei ole viivytystaistelun aika. Sitäpaitsi historia ei juurikaan tunne (jos yhtään) onnistunutta viivytystaistelua tahi vihollisen hidastamista. Sitä kun on vaikea tietää koska se hallittu perääntyminen muuttuu pakokauhuksi.

Kun tämän päivän Helsingin Sanomain juttuja lukee, niin ei voi kuin ihmetellä mihin soppaan Keskusta, Vanhanen ja Korhonen ovat itsensä ja hallituksen hämmentäneet. Tässä kävi vähän kuin Kanervalla, jos olisi tullut ulos rehdisti selittänyt mitä on tapahtunut ja miten kaikki on mennyt, niin varmaan olisi vähemmällä päässyt. Olettaen, että tarinan nykyinen versio pitää paikkansa.

Vähän tulee tunne, että ei muuten pidä. Korhosen olinpaikka kokouksen aikana on epäselvä ja Forsius pysyy tiukasti kannassaan ja oikoo Vanhasen puheet sitä mukaa kun Vanhanen lausuntojaan antaa. Voi hyvinkin olla, että Vanhanen puhui totta kun selitteli, että sekaannus johtuu “ärtymyksestä”. Mutta epäselvien lausuntojen anto ei auta tässä tilanteessa. Vanhasen pitäisi tietää, että tiuskiminen ja epäselvät kommentit ovat juuri sitä mitä ei pitäisi tehdä. Pitäisi kertoa selvästi ja yksiselitteisesti ja totuudenmukaisesti mitä on tapahtunut. Peittely ja valehtelu on johtanut ministerin ja pääministerinkin eroon.

Joillekin tämä tekee hyvääkin. Puoluesihteeriksi puoluesihteerin paikalle pyrkivä Kimmo Tiilikainen vaatii selvyyttä tapahtumista. Korhosella lienee vielä Tiilikaista vahvempi tuki, mutta jos puoluetukikohu ei muuten lienny, niin jonkunhan se syntipukin on oltava, eikä se ole Vanhanen.  En olisi yllättynyt, jos Keskusta pesisi kätensä hylkäämällä Korhosen.

SDP:lle kelpaisi vaikka uudet vaalit. Mikäjottei, vasemmistohan tässä voittaa. Vasemmistoa tukevista ammattiyhdistyksistä ei ole saatu vain yhtä meheviä otsikoita. Mutta presidentti Tarja Halonen on kyllä oikeassa, ei tässä nyt uusia vaaleja tarvita. Yhtä lailla vasemmisto on kanavoinut rahansa kannatusyhdistyksien kautta, yhtä lailla siellä on jätetty kertomatta suuria tukijoita ja taustavaikuttajat ovat siellä ihan yhtä hyvin piilossa kuin oikeistopuolueissakin. Ei kai se nyt yllätys ole jos yritykset tukevat oikeistoa ja ammattiyhdistysliike vasemmistoa?

Ja kyllähän Kehittyvien Maakuntien Suomi Heinäluomaakin tuki, vaikka SDP yrittääkin väittää, että rahat menivät puolueelle. KMS tuki kyllä kaikkia mahdollisia pääministeriehdokkaita. Kyllähän sitä kannattaa aina varautua siihenkin, että oikeistohallitusta ei tule. Eipä sitäkään tukea ollut eritelty. Sopisi demarienkin muistaa, että kiviä ei kannata paljon heitellä jos itse ei ole puhdas kuin pulmunen.

Kai tässä on pakko kirjoittaa tästä “vaalirahoituskriisitä”, kun se aiheena on nyt niin pop. Eihän tässä aiheessa mitään uutta ole, mitä nyt Timo Kalli meni ja tunnusti, että pimittelee tietoja tahallaan. Kuusi kuukautta sitten oli kyllä ihan toinen ääni kellossa. Pakko lainata tähän Lipposta:

“Voi tätä käsienpesua, tätä jälkiviisautta, tätä oman rinnan röyhistelyä, tätä populismia, jota täällä on harjoitettu.”

On ollut alusta asti selvää, että vaalirahoitusilmoitukset on täytetty ihan miten sattuu, mutta vasta kun selviää, että joku taho on rahaa avoimesti jakanut ja käry käy, niin poliitikoillakin alkaa olla haluja korjata tilannetta. Vanha sanonta sanoo, että ehjää ei kannata korjata, mutta Arkadianmäellä ei näköjään ole rikkinäisenkään korjaamiseen haluja, mutta jos oma imago on pelissä, niin johan alkaa löytyä haluja korjata tilanne.

Iltalehden uutisointi alkaa tuntua jo ajojahdilta, vaikka ei Iltalehteä nyt muutenkaan voi laatujournalismista syyttää. Noh, onhan tuossakin uutisessa se pieni totuuden siemen, mutta jos kysytään onko vaalirahoitussotku vaikuttanut uskottavuuteen, niin eiköhän se vastaus ole aina kyllä tai jotain sinne päin. Onko uskottavuus silti kateissa? -Tuskin.

Pyhittääkö tarkoitus keinot? Siis, onko tässä oltava tyytyväinen, että vaalirahoituksen läpinäkyvyys lisääntyy, vaikka tapa jolla siihen päädytään, oli mitä oli? Minä ainakin olen pettynyt pahemman kerran, koska tämä osoittaa sen, että vaalirahoituksen läpinäkyvyys ei poliitikkoja kiinnosta, ellei oma uskottavuus ole kyseenalaistettuna. Raha kelpaa, eikä siinä paljon kysellä mistä se tulee.

Aamun Hesarin uutinen, jossa kerrottiin, että Suomen sosiaaliturva on jäänyt alle EU:n keskitason ei oikeastaan yllättänyt. Olen aiemminkin tainnut kirjoittaa kokemuksistani esim. Britanniasta ja Hollannista. Iso-Britannia, jota on kai pidetty Suomessa (ainakin poliitikkojen puheissa) heikkona esimerkkinä sosiaaliturvasta, tuntui antavan terveydenhuollossa parempaa palvelua kuin Suomi – ilmaiseksi. Tilastojen mukaan Suomen valtion tekemä investointi oli samaa luokkaa kuin Britannian. Valtaosa rahoista meni eläkkeisiin tai muuten vain vanhusten hoitoon.

Ennen kuin oppositio ehti asialla hirveästi revittelemään Liisa Hyssälä korjaili Stakesin tilastoja ja vakuutti, että tilanne paranee jo ensi vuonna. Saa nähdä syntyykö tästä keskustelua. Demarit eivät voi muuta kuin kysyä mitä hallitus tulee tekemään. Demarit ovat itse olleet hallituksessa vuodesta -95, joten huono siinä on syyttää nykyhallitusta, kun sosiaalimenot ovat suhteellisesti laskeneet yli kymmenen vuotta. Vasemmistoliitto, Kristilliset ja Perussuomalaiset voivat sen sijaan elämöidä enemmän.

Mutta turha luulla, että sosiaaliturvasta  valittaminen tulee olemaan vain vasemmiston etuoikeus. Kyllä liberaalitkin tulevat muistuttamaan siitä, että verotus on kyllä korkea, mutta siltikään ei rahaa riitä sosiaaliturvaan. Tätäkö hyvinvointiyhteiskunnan on tarkoitus olla?

Suomi tarjoaa sijoitettuun rahamäärään nähden parempaa terveydenhuoltoa kuin moni muu, mutta kokonaisuudessaan näyttää siltä, että ostovoima on jäänyt jälkeen pahasti ja sosiaaliturvan arvostus on vähentynyt, koska suhteellisesti siihen on panostettu nousukaudella vähemmän ja vähemmän. Pitää muistaa, että Suomi on nyt vauraampi kuin koskaan – silti emme kykene tai halua huolehtia vähempiosaisista.

Hyssälän lupailut parannuksista ovat oikean suuntaisia. Toivottavasti haluja ja sitoutumista uudistuksille löytyy. Eilisessä lauantaiseurassa Claes Andersson puhui samasta mistä on kirjoittanut blogissaankin: Suomessa on nyt tyytyväisten ihmisten enemmistö, eikä paineita heikko-osaisten auttamiseen ole. Andersson taitaa ikävä kyllä olla tässä oikeassa. Mutta onko vain Vanhasen porvarihallituksen aiheuttama tila, vai puuttuuko tahtotila myös vasemmistolta?

Vanhasen toinen hallitus, erityisesti siinä Kokoomus, tuntuu mainostavan kovasti tehtyjä tukien korotuksia. Heidän tarinansa on se, että porvarihallitus tekee sosiaalisempaa politiikkaa kuin hallitukset, joissa oli vasemmistopuolueita. Oppositio taas syyttää hallitusta köyhyyden epäkohtien vähättelystä. Suomella oli pitkän noususuhdanteen aikana mahdollisuus tehdä korjauksia ja korotuksia, mutta ne jätettiin tekemättä. Nyt kansainvälinen taloustilanne on taas kiristynyt ja uhkaavampi, on varsin epätodennäköistä, että merkittäviä parannuksia sosiaaliturvaan uskalletaan ja pystytään tekemään. Veronalennukset menevät keskiluokalle ja hyvätuloisille, vanhukset ja pienituloiset saavat toki jotain, mutta kyllä ne painopisteet jo tiedetään…

Edelleenkään puolueet eivät tahdo sitoutua indeksikorotuksiin, se sitoisi talouspolitiikkaa liikaa, vaikka se takaisi ostovoiman säilymisen. Samaan aikaan nousukauden aikana monet tärkeät uudistukset tuottavuudessa on jätetty tekemättä. On eletty vanhoilla meriiteillä, kuten urheilija sanoisi. Ollaan uskottu, että tuottavuus on korkeaa ja tietotekniikkaa hyödynnetään hyvin, vaikka todellisuudessa sähköiset palvelut ovat monelta osin lapsen kengissä. Kinattu niistä kyllä on, esimerkkinä sähköinen äänestäminen. Kunnat eivät ole tehneet yhteistyötä kuin pakon edessä, vaikka esim. sähköisessä asioinnissa yhteisellä kehittämisellä olisi saavutettu oikeasti etuja. Ja ne harvat yhteistyökokemukset eivät taida olla kovin ruusuisia, kuten Oulun päivähoidon järjestelmäuudistus.

Suomalainen konsensuspolitiikka on todistanut voimansa kriisiaikoina, tästä hyvä esimerkki on lamasta selviäminen. Mutta se ei tunnu toimivan nousukautena. Vaihtoehtoja tuntuu olevan vähän ja puolueet ovat ajautuneet kovin lähelle toisiaan. Paavo Lipposen SDP saattoi tehdä sekä hyvää että pahaa. Laman siivoaminen oli hyvää, vähäosaisten unohtaminen ja SDP:n siirtyminen monta piirua oikealle taisivat aiheuttaa hallaa. Onneksi nyt SDP näyttää taas olevan menossa takaisin vanhaan. Tuohon vappu-aiheiseen blogimerkintään viitaten: olisiko parempi olla aatteelleen uskollinen vai suurin puolue hylkäämällä aatteensa?

Olemmeko me hylänneet heikko-osaiset hakiessamme omaa menestystämme? Vai annetaanko pelastusarmeijan ja kirkon huolehtia leipäjonoista, jotta ne joita aihe ei kiinnosta eivät joudu siitä myöskään ajattelemaan, saati maksamaan? Mutta hei, valtaosallahan menee hyvin…

Hallituksen apupuolueet ovat omaksuneet Vanhasen me-ei-puhuta-mitään-etukäteen-linjan turkasen tehokkaasti. RKP:lta en hirveästi odottanut, mutta Wallin voisi yrittää näkyä muuallakin kuin ruotsinkielisissä sanomalehdissä! Vihreisiin olen vieläkin pettyneempi!

Tarja Cronberg, jolla yksi nykypolitiikan karismaattisimmista ihmisistä ja jolla on kyky puhua ihmisille ymmärrettävästi ja koskettavasti ei näy missään! Mitä muita oikeita kannanottoja hän on ottanut kuin Pekkarisen Vuotos-puheiden kommentointi? Työministerin roolissa hän on silloin tällöin ottanut kantaa, mutta ottaen huomioon syksyn työmarkkinamyllerryksen, niin olisi ehkä ollut enemmänkin sanottavaa? Vaan Katainen ja Vanhanen olivat aina toistamassa rahaa ei tule. Ja Tehy-lakonuhan selvittyä Vanhanen ja Katainen olivat tukipuolueiden kanssa pöydän takana neljään pekkaan, kuten yleensä, mutta eivät kyllä tasaveroisina.

Kaipaan vaaleja edeltänyttä Cronbergia, kaipaan hänen habitustaan. Ennen kaikkea kaipaan keskustelua! Jonnekin ovat hävinneet Heidi Hautala ja Tuija Brax:kin. Missä ovat vihreät? Onko hallitusvastuu vienyt kaiken energian ja pistänyt suun suppuun? Vai eikö media enää kysy teiltä mitään? Luulisi, että sanottavaa olisi Balin ilmastokokouksen edellä. Pointsit silti Oras Tynkkyselle, hän taitaa olla TV:n suosikki?

Mutta ryhdistäytykää nyt! Teistä on tullut apupuolue, hallitusvastuu on syönyt energianne ja ajatuksenne. Missä ovat innovaatiot? Ajatuksia saanee olla hallituksessakin. Ette kai te ole tylsiksi muuttumassa?