mundic.net

Kiitos Yleisradion Ykkösaamun törmäsin Uutispäivä demarin uutiseen köyhyyden poistosta. Jutussa Stakesin tutkija Jouko Karjalainen toteaa, että Suomella olisi varaa poistaa köyhyys

“Miljardi euroa on löytynyt ihan kevyesti keski- ja suurituloisten veronkevennyksiin. Jos saman verran pantaisiin perusetuuksien korottamiseen, sanottaisiin köyhyydelle näkemiin.”

Karjalaisen puheet tuntuvat vähän eriltä kuin Kataisen ja Vanhasen puheet ennen vaaleja: “Rahaa ei pidä kaataa vanhoihin rakenteisiin.”  Päin vastoin, lisää rahaa tarvittaisiin:

“Jos sitä ei tule, ei köyhyyttäkään pystytä poistamaan. Jälkeenjääneisyys nimenomaan alimmissa sosiaalietuuksissa on niin suuri. Olennaista olisi saada kurotuksi umpeen eroa työssäkäyvän väestön ja tuen varassa elävien välillä.”

Tästä tulee mileen hyvin erilainen asia, mutta joka sekin on enemmän tahtotilasta kuin rahasta ja tavasta kiinni. Nimittäin Martti Ahtisaaren Nobel puheessaan mainitsema tahtotila:

“Wars and conflicts are not inevitable. They are caused by human beings. There are always interests that are furthered by war. Therefore those who have power and influence can also stop them.

Peace is a question of will. All conflicts can be settled, and there are no excuses for allowing them to become eternal. It is simply intolerable that violent conflicts defy resolution for decades causing immeasurable human suffering, and preventing economic and social development.” (HS:n artikkeli)

Aika moni asia taitaa tässä maailmassa olla loppujen lopuksi tahdosta kiinni. Jos oikeasti haluaa kuuhun, sinne kyllä pääsee vaikka lentäisi osan matkasta alumiinifolioseinäisellä avaruusaluksella. Siihen vaadittiin vain rohkeutta asettaa kova tavoite (ja toki rahaa ja rutosti työtä). Mutta ei rahaa, työtä saati tuloksiakaan synny, jos ei ole tahtoa. Ei se köyhyyskään tästä maasta katoa, jos sitä ei todella halua tehdä. Ei nuorten aikuisten pahoinvointikaan häviä, jos sen eteen ei haluta tehdä töitä.

Tiedän, että verojen nostamisella on vaikutuksnsa; tiedän, että rahan jako on jo nyt haasteellista. Mutta olisiko meidän syytä asettaa itsellemme (siis Suomelle valtiona) vähän korkeampia tavoitteita. Tavoitteita siitä, että tässä maassa ei ole köyhyyttä; tavoitteita, että nuoret aikuiset eivät aja itseään piippuun alle kolmekymppisinä.

Lainaus Hesarin pääkirjoituksesa:

“Työkyvyttömyyslukujen kanssa samalla nousukäyrällä ovat myös mielenterveyden häiriöihin kehitettyjen lääkkeiden myyntiluvut, ja nousu on ollut nopeinta juuri nuorten aikuisten joukossa. Herättääkin ihmetystä, eikö lääkkeistä ole apua vai olisivatko eläkeluvut vielä suurempia, jos lääkkeitä ei käytettäisi.

…

Kun suuri osa mielenterveysongelmien riskeistä tiedetään, on aiheellista kysyä, miksei niihin puututa tomerasti jo varhain. Neuvoloihin, kouluterveydenhoitoon ja terveyskeskuksiin tarvitaan moniammatillista väkeä havaitsemaan riskit ja tarttumaan niihin.

Eniten voitaisiin saada aikaan tukemalla perheitä. Aineellista tai sosiaalista köyhyyttä ei koskaan voida kokonaan poistaa, mutta aktiivisella sosiaali- ja terveystyöllä sekä oikeudenmukaisella tulonjaolla niitä voidaan lievittää.”

Alkuun pitää sanoa, että tämä ei ole lääkitysongelma! Lääkityksellä masentunut saadaan jaksamaan, mutta ei lääkityksellä korjata seurausta – saati syytä. Syyt ovat aivan muualla! Minä väitän, että tässä niitetään 90-luvun laman satoa ja sen paljon parjatun yhteisöllisyyden puutetta. Itsehän tätä individualismia olemme ajaneet, nyt näemme mitä se tarkoittaa. Kun kunkin pitää pärjätä omillaan on paljon niitä jotka eivät pärjää.

Kyllä minä kannatan sitä, että ensisijaisesti jokainen huolehtii itsestään, mutta kyllä siinä samalla sopii huolehtia muistakin.