mundic.net

Kun lueskelee Ylen teettämiä kannatuslukuja, niin ei paljon naurata. Tai ehkä, jos on kokoomuslainen tai perussuomalainen. Vastaavanlaisia tuloksia tuli Helsingin Sanomien tutkimuksessa. Jos noihin lukuihin nyt yhtään on luottaminen niin Keskusta on saanut taitettua reilut kolme kuukautta jatkuneen syöksykierteen. Demarit sen sijaan ovat onnistuneet vajoamaan entisestään. Mikä on jo oppositiopuolueelle jonkin sortin saavutus. Luulisi, että näinä aikoina hallitus kärsisi kannatuksessa, mutta Kokoomus senkun porskuttaa.

Minulla on tapana usein mennä altavastaajan puolelle. Politiikassa pidän jonkinlaisesta kauhun tasapainosta, jossa kolme jotakuinkin yhtä vahvaa puoluetta kamppailee keskenään. Demonkratia toimii paremmin kun aina on varteenotettava vaihtoehto. Mutta se siitä…

Kokoomus saa jotenkin käännettyä kaiken tekemisensä positiiviseksi ja energiseksi. Keskusta joutuu sen sijaan selittelemään ja kertomaan omille kannattajilleen huonoja uutisia. RKP – joka taitaa menettää sen ainoan euroedustajan – on puuduttanut omatkin kannattajansa olemalla vain kieliapupuolue.

Demarit lupailivat muutosta, mutta vastinetta ei ole tullut. Demareilla on nyt monta ääntä, mutta ei kovin montaa uskottavaa sellaista. Uudistus on jäänyt puolitiehen – jos on päässyt edes sinne asti. Kovin ovat Demarit nyt hukassa ja sekaisin. Nyt presidenttiehdokkaaksi kelpaa jopa Suvi-Anne Siimes. Ehdottajana eräs Eero Heinäluoma. Vaikea uskoa, että Siimes suostuisi – vaikka Heinäluoma tulisi hattu kourassa SDP:n presidenttiehdokkaaksi pyytämään. Muistelen, että Siimes kirjassaan maalaili tarinaa, jossa Heinäluoma halusi Jäätteenmäen eron aikoihin tuhota Siimeksen poliittisen uran, koska Siimes ääneen uskalsi ihmetellä SDP:n toimia ja epäili SDP:n kostavan vaalien Irak-gaten.

Mutta, Johannes Virolaista lainaten:

“Päivänpoliittiset kiistat unohdetaan nopeasti. Poliittinen muisti on kaksi viikkoa.”

beyond the blackboard hd

Jos vaalit tuntuivart kampanjoinniltaan vähän laimeilta, niin vaali-iltana riitti jännitettävää. Analyysejä on ollut useampiakin. Perussuomalaisten vaalimenestyksen kiteytti minusta aika hyvin kansanedustaja Jyrki JJ Kasvi:

“Moni on pitänyt perussuomalaisten kannatuksen nousua ongelmana, mutta todellisuudessa ongelma olemme me muut, jotka emme osaa puhua perussuomalaisten äänestäjiä koskettavista asioista heidän ymmärtämällään kielellä.”

Kokoomus sen sijaan taisi osata puhua äänestäjille. Minulla on vähän sellainen olo, että Kokoomuskin on vaihtoehtopuolue. Vaihtoehto siinä mielessä, että on kiva äänestää puoluetta, jolla tuntuu olevan kivaa. On mukava kuulua voittavien joukkoon ja olla osa hurmosta. Tämä on vain minun vaatimaton analyysini Kokoomuksen voitosta.

Demarit, tai pikemminkin Jutta Urpilainen, tituleerasi vaalitulosta torjuntavoitoksi. Erkki Tuomioja antoi sille aivan toisen nimen. Ei kai sitä nyt voi torjunta voitoksi kutsua, jos toiseksi suurimman kuntapuolueen titteli lohkeaa Keskustan vielä surkeammalla menestyksellä. Tappio se on kutsui sitä miksi haluaa. Jutta Urpilaisen lanseeraama Uusi SDP on jäänyt minulle täysin epäselväksi? Onko Uusi SDP tukku lainattuja unelmia? Onko politiikka muuttunut mitenkään? Pakko vielä mainita, mutta alkoi ärsyttää se Urpilaisen tapa aloittaa jokainen vastaus: “Aivan ensiksi haluan kiittää…” Hyvä, kerran pitää kiittää kannattajia, mutta pitikö se jokaisessa haastattelussa toistaa? Tuli kyllä selväksi.

Matti Vanhanen oli maansa myynyt, kun ennakkoäänten tulokset julkaistiin. Jarmo Korhonen hikoili tuskan hikeä – eikä syyttä. Keskustalaiset hylkäsivät puolueensa sen verta tylyllä tavalla, että pakko tuossa on itseensä mennä – ja tehdä jotain. Keskusta on niin kovasti yrittänyt tulla kaupunkeihin ja salonkikelpoiseksi, että se on unohtanut miltä tuntuu lapsia lantapiikkareissa pellon viertä. Keskusta on jättänyt perinteiset äänestäjänsä oman onnensa varaan. Ja nämä henkilöt hakevat nyt onnea mm. perussuomalaisista. Minä tiivistäisin Keskustan ongelmat näin:

• Aluepolitiikan (vrt. Kemijärvi) ja maatalouspolitiikan hylkääminen ja siinä epäonnistuminen hallituksessa
• Ohjelman ja brandin puute. Mitä ihmettä tarkoittaa “äänestä kotia”?
• Matti Vanhanen – ei todellakaan mikään karismaattinen johtaja
• Jarmo Korhonen – jos puolue ei edes näytä ulospäin yhtenäiseltä miten sen politiikkaa voisi ennakoida?
• Passiivisuus ja kokoomuksen jalkoihin jääminen hallituksessa. Kokoomuslaiset ovat jatkuvasti mediassa, keskustalaiset eivät.

Perussuomalaisilla on nyt näytön paikka. Se kauan Timo Soinin puhuma mahdollisuus on nyt annettu. Enää pelkkä valitus ja vaihtoehdoista puhuminen ei enää riitä. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata mitä tästä syntyy. En voi väittää olevani onnesta soikeana, että Perussuomalaiset saivat Espoossa seitsemän paikkaa. Mutta tätä se demokratia on. Toivotaan, että he tekevät viisaita päätöksiä.

Itsekin löysin sitten ehdokkaani ja poikkeuksellisesti ehdokkaani pääsi myös valtuustoon. Päädyin jälleen kerran äänestämään RKP:tä. Niin tein edellisissäkin kuntavaaleissa. Mielenkiintoinen juttu oli se, että Helsingissä ei RKP:ltä näyttänyt pääsevän läpi nuorta naista ollenkaan, Espoossa näytti pääsevän. Olisiko niin, että kielipuolue ei pidä ja ääniä valuu Vihreille?

Nämä vaalit pohjustivat takuulla mielenkiintoisia aikoja. Osittain epäonnistumisten ja onnistumisten myötä. Ja kun maailmantaloudessakin myllertää, niin eiköhän tässä tule olemaan tulevaisuudessa aiheita joista blogata. Onnea kaikille uusille ja vanhoillekin valtuutetuille.