mundic.net

Olen täällä useampaan kertaan arvostellut SDP:n hidasta ja olematonta uudistumistyötä. Syy on mitä ilmeisimmin ollut vaalikiireissä – syy ei oikein vakuuta… Viime viikolla SDP:n väki kokoontui ensimmäistä kertaa puheenjohtajapäiville pohtimaan uusia toimintamalleja perusosastojen toimintaan sekä tiivistää osastojen ja puoluetoimiston yhteistyötä.

Eilisessä (lauantai 4.4.) Hesarissa oli juttu poliittisista lauluista. Samassa yhteydessä mainittiin, että Jutta Urpilainen tituleerasi SDP:n puheenjohtajapäivillä vanhoja tuttuja tovereita ystäviksi. Tämän päivän Hesari puolestaan kertoi miten SDP:n uudistuminen etenee. SDP:n uudistuminen tuntuu organisaatioremontilta ja vähän uudistetulta viestinnältä – siltä se pääasiassa tuntui kun lueskeli perusjärjestöjen vetäjien kommentteja. Tätäkö on SDP:n uudistuminen?

Ei taida Jutta Urpilaisen sanoma mennä perille! Tai sitten puolueaktiivit ymmrätävät sen osan sanomaa, joka koskee heitä: ruohonjuuritason vaikuttamista, pientä organisaation uudistusta ja päivitettyä viestintää. Urpilaisen määritelä Uutispäivä Demarissa oli ihan jotain muuta:

“Uuden SDP:n linjan kiteytys on demokraattinen tasa-arvo. Luottamusta pitää palauttaa niin sopimuskulttuuriin kuin myös siihen, että ihmiset voivat luottaa yhteiskunnan peruspalveluihin kaikissa elämänvaiheissa.”

Helsingin Sanomat tulkitsi tämän irtiottona Paavo Lipposen oikeistolaisemmasta politiikasta ja paluuna hyvinvointiyhteiskunnan rakentajaksi. Yhtenä esimerkkinä oli Urpilaisen ehdotus Kela-korvauksen poistosta yksityislääkärikäynneitä. Ehdotus on minusta kyllä tyhmä. Urpilaisen väitti samassa yhteydessä, että lääkärit rahastavat tällä, korottamalla hintojaan Kelan korvaamissa tapauksissa. Moinen toiminta on luonnollisesti tuomittavaa, mutta ei ratkaisu ole Kela-korvausten poisto. Kyllä kummankin järjestelmän pitää toimia rinnakkain.

Demarissa Juha Peltonen tiivisti Urpilaisen visiota Uudesta SDP:stä näin:

“Uusi SDP rakentaa vision siitä, millaiseksi haluamme Suomea kehittää. Se on tulevaisuuspuolueen tehtävä, ja avoimen kansalaispuolueen kautta jokaisella yhteisen arvomaailman jakavalla on mahdollisuus siihen osallistua.

Oman tulevaisuuslinjauksensa keskiöön Urpilainen nosti suomalaisen työn, jonka menestyseväiksi hänellä oli kolmen L:n paketti: luottamus, luovuus ja luonto.

Hyvinvointi-Suomi on tähänkin asti perustunut luottamukseen, esimerkiksi työn kilpailukykykriisiin vastaaminen edellyttää Sivistys-Suomea eli luovuutta, Ympäristö-Suomi voidaan tiivistää luonnoksi. “

Helsingin Sanomat  maalaili uudistusmielisimpien tielle vielä karikoita. Ei yli sata vuotta hyvin palvellutta organisaatiota noin vin romuteta. Pientä viilausta tai lisäyksiä voidaan ehkä tehdä, mutta mistään olemassaolevasta ei kyllä luovuta (esimerkiksi niistä yhdeksästä organisaatiokerroksesta). Myönnytyksenä sallitaan ehkä jäseneksi liittyminen internetissä (ohhoh!).

Olen nyt hieman luottavaisempi Urpilaisen uudistuksiin. Hän ei ole lähtenyt tekemään SDP:lle vain kasvojenkohotusta vaan aidosti yrittää saada muutosta aikaiseksi myös sisältäpäin. Tämä ei takuulla ole helppoa,  mutta nykyisenkaltaisenaan demarit houkuttelee vain 40-60-luvuilla syntyneitä, jos edes heitäkään.

Aiemmin mainitsin ne poliittiset laulut. Joskus opiskeluaikoina kun demarikaverini esittelivät valokuviaan demarinuorten tapaamisista, niin kylmät väreet valuivat selkäpiitä. Ei kai pitäisi tuomita, kun en koskaan ole osallistunut moiseen, mutta mutta… Puolueissa ihmetellään miksi he eivät vedä mukaansa nuoria, niin ehkä Kansainvälisen laulaminen ei ole enää tätä päivää?  Ei myöskään ihmisten tituleeraaminen tovereiksi tai toistelemalla “me sosiaalidemokraatit”. Urpilainen on itsekin myöntänyt, että solidaarisuus alkaa kuulostaa vanhalta – tilalle tulkoon kansainvälinen yhteisöllisyys.

Demareiden on syytä herätä siihen, että nykyajan duunari on maisteri, (diplomi) insinööri, sairaanhoitaja tai mikälie konttorirotta, joka on hyvin koulutettu ja ei todellakaan muodosta omaa identiteettiään työn kautta – työläisenä. Jolle SAK näyttää vain lihavien ukkojen kerholta, jotka ovat vaatineet paperiliiton voimalla etuja.

Urpilaisen asettamat tavoitteet ja visiot voin kyllä allerkirjoittaa. Palatessaan 1990-luvun politiikkaansa toivottavasti SDP myös muistaa muuttaa asennettaan 2010-luvulle sopivaksi. En jaksa kuunnella rakkikoiramaista räksytystä ilman sitä kovasti toitotettu vastuullista politiikkaa. SDP:hän lupailee, että se arvostellessaan muita puolueita ja esittäessään menon lisäyksiä myös kertoo miten ne rahoittaisi. Rehellisesti sanottuna – ei ole vielä vakuuttanut. En minä tarkoita sitä, että järin innoissani katselen täältä kotisohvalta vierestä kun hallituksen toimesta työnantajien kelamaksut poistetaan ilman ja rahoitusvaje täytetään sitten myöhemmin jotenkin. Eli risuja myös hallitukselle, mutta ei SDP:kään ole onnistunut tarjomaan minusta uskottavia ja niitä vastuullisia vaihtoehtojaan.

Urpilainen on kyllä kolmen L:n tiellään oikealla linjalla, mutta sloganista on vielä pitkä matka teoiksi! Toivottavasti organisaation uudistaminen tukee tätä työtä.

Tämän päiväinen hallituksen perääntyminen pitäisi kai laskea hallituksen arvovaltatappioksi. En minä kyllä sitä voitoksikaan laskisi, jos hallitus olisi vastoin yleistä mielipidettä ja työmarkkinajärjestöjen tukea väkisin runnonut eläkeiän noston läpi. Jos olisin vainoharhaisempi epäilisin, että tämä oli laskelmoitu neuvottelutaktiikka hallitukselta. Työmarkkinajärjestöille tarjottiin niin huonoa ratkaisua, että kompromissi saatiin ruuvattua tiukalle.

Tänään tehdyn kompromissin lopputulemahan on aika lailla sama, ellei jopa parempi. Jos keskimääräinen eläkeikä nousee kolmella vuodella kahden sijaan, niin tämähän kelpaa hallitukselle. Toki vanhuuseläkkeen alaikäraja säilyy samana, mutta kovin kaukana tuo keskimääräinen eläkeikä on siitä tällä hetkellä. Sopisiko olettaa, että alaikäräajan nosto nostaisi keskimääräistäeläkeikää noston verran. Eli, jos tavoite toteutuu, niin tämä olikin hallitukselle parempi ratkaisu?

Lopputulemaan hallitus lienee tyytyväinen. Matkalla tulleisiin imagokolhuihin tosin ei voi olla tyytyväinen. Kyllä tästä menettelytavasta vielä Vanhanen ja Katainen saavat kuulla moneen kertaan. Urpilainen yrittää tätä käyttää hyödykseen, mutta hankalahan lopputulostakaan on haukkua, kun se on juuri sitä mitä SDP halusi.

Osoittihan tämä Vanhaselta aikamoista ylimielisyyttä. Mutta tohdin väittää, että jos hallitus olisi aloittanut neuvotteluilla työmarkkinajärjestöjen kanssa niin tavoitteeksi asetettu keskimääräinen eläkkeellesiirtymisikä olisi jäänyt puoleen nyt asetetusta tavoitteesta. Onni onnettomuudessa.

Tarkoitus ei silti pyhitä keinoja. Ja sekös tässä harmittaa, että meillä on hallitus, joka on röyhkeä ja ylimielinen.

Pitää vielä kirjoittaa muutama sana hallituksen suunnitelmista nostaa eläkeikää. Kävin lueskelemassa opposition päivitetyt reaktiot – jos niitä nyt oli päivitetty. SDP:llä ei ollut tänänä juurikaan mitään uutta sanottavaa. Kristilliset tukevat kyllä hanketta, mutta eivät tapaa jolla se tehdään. Olen kyllä samaa mieltä, että pimennossa käsittely on törkeää. Soini jauhaa one-linereitaan – vailla juurikaan mitään sisältöä. Saanen sanoa, että aika ponnetonta toimintaa. Sen sijaan työmarkkinajärjestöt olivat vielä tolkuissaan ja vaivaituivat ottamaan edes kunnolla kantaa.

“Palkansaajajärjestöt vastustavat jyrkästi eläkeiän nostamissuunnitelmia ja pitävät pöyristyttävänä sitä, että työeläkkeitä koskevassa ratkaisussa hallitus hylkäsi tulokselliseksi osoittautuneen kolmikantaisen valmistelun. Näin räikeätä irtiottoa kolmikantavalmistelusta ei työeläkeuudistusten historiasta löydy”

”Työelämää olisi uudistettava laadullisesti ja radikaalisti, jotta eläkeikä voisi nousta. Hallituksen linjapaperista ei löydy mitään työelämän laadulliseen kehittämiseen liittyviä uskottavia toimenpide-ehdotuksia”

download the godfather film in ipod formats

Mutta sitten varsinaiseen asiaan. SDP:n ja Jutta Urpilaisen reaktio oli seuraava:

“Käytännössä veronalennukset rahoitetaan siis nostamalla eläkeikää. Tämä on katkera yllätys monille ikääntyville työntekijöille.”

127 hours trailer

On tämä ikävä yllätys monelle muullekin kuin ikääntyville työntekijöille. Koska en nyt usko Urpilaisen viitanneen kolmekymppisiin! Riippumatta eduskunnasta ja riippumatta hallituksessa eläkeratkaisut ovat aina olleet edullisia vanhemmille ikäluokille. Tietyssä määrin reilua, mutta kun eduskunnan keski-ikä on mikä on, niin eihän se yllätä kenen etuuksia siellä ajetaan. Juuri vähän aikaa sitten eläkeikää nostettiin, samalla päätettiin, että jotta minä saisin saman eläkkeen kuin vanhempani minun pitää työskennellä heitä pidempään. Eläkettä siis leikataan, koska minun elinajanodotukseni on pidempi. Siis sen lisäksi, että minun pitää työskennellä iäkkäämmäksi, että pääsen eläkkeelle, minun pitää työskennellä pidempään, että saan saman rahan. Nyt tuota rajaa puskettiin taas pidemmälle ja EK ehdottelee, että voisihan sitä vielä korkeammalle nostaa. Tätä laskentamallia kutsutaan elinaikakertoimeksi, josta voi lukea vaikka Eläketurvakeskuksen ja Tilastokeskuksen sivuilta.

Ei tämä ole asia, josta päätetään kahden illan keskustelujen jälkeen! Ja kuten työmarkkinajärjestöt ja oppositiokin (vähän) ärähti, ei näin pidä näin merkittäviä asioita käsitellä! Ja kovin vähälle on jääneet ajatukset siitä miten joku ylipäätään jaksaa tehdä töitä 65-vuotiaaksi! Jotenkin en usko, että työelämä tästä yhtään keveämmäksi muuttuu.

Ja loppuun pyyhkeet Urpilaiselle, ottakaa nyt TE Sosiaalidemokraatit huomioon muutkin ikäluokat kuin 50+ myös näissä eläkeratkaisuissa, kun kukaan muu ei tunnu ottavan huomioon. Eli vaikka minäkin toki joka päivä ikäännyn, niin tuskin viittasit minun ikäluokkaani. Kivaa olisi, että eduskunnassa joku puolustaisi joskus meidänkin etuja. Mutta minkäs teet jos eduskunnan keski-ikä senkuin nousee vaali vaalilta.

Kun lueskelee Ylen teettämiä kannatuslukuja, niin ei paljon naurata. Tai ehkä, jos on kokoomuslainen tai perussuomalainen. Vastaavanlaisia tuloksia tuli Helsingin Sanomien tutkimuksessa. Jos noihin lukuihin nyt yhtään on luottaminen niin Keskusta on saanut taitettua reilut kolme kuukautta jatkuneen syöksykierteen. Demarit sen sijaan ovat onnistuneet vajoamaan entisestään. Mikä on jo oppositiopuolueelle jonkin sortin saavutus. Luulisi, että näinä aikoina hallitus kärsisi kannatuksessa, mutta Kokoomus senkun porskuttaa.

Minulla on tapana usein mennä altavastaajan puolelle. Politiikassa pidän jonkinlaisesta kauhun tasapainosta, jossa kolme jotakuinkin yhtä vahvaa puoluetta kamppailee keskenään. Demonkratia toimii paremmin kun aina on varteenotettava vaihtoehto. Mutta se siitä…

Kokoomus saa jotenkin käännettyä kaiken tekemisensä positiiviseksi ja energiseksi. Keskusta joutuu sen sijaan selittelemään ja kertomaan omille kannattajilleen huonoja uutisia. RKP – joka taitaa menettää sen ainoan euroedustajan – on puuduttanut omatkin kannattajansa olemalla vain kieliapupuolue.

Demarit lupailivat muutosta, mutta vastinetta ei ole tullut. Demareilla on nyt monta ääntä, mutta ei kovin montaa uskottavaa sellaista. Uudistus on jäänyt puolitiehen – jos on päässyt edes sinne asti. Kovin ovat Demarit nyt hukassa ja sekaisin. Nyt presidenttiehdokkaaksi kelpaa jopa Suvi-Anne Siimes. Ehdottajana eräs Eero Heinäluoma. Vaikea uskoa, että Siimes suostuisi – vaikka Heinäluoma tulisi hattu kourassa SDP:n presidenttiehdokkaaksi pyytämään. Muistelen, että Siimes kirjassaan maalaili tarinaa, jossa Heinäluoma halusi Jäätteenmäen eron aikoihin tuhota Siimeksen poliittisen uran, koska Siimes ääneen uskalsi ihmetellä SDP:n toimia ja epäili SDP:n kostavan vaalien Irak-gaten.

Mutta, Johannes Virolaista lainaten:

“Päivänpoliittiset kiistat unohdetaan nopeasti. Poliittinen muisti on kaksi viikkoa.”

beyond the blackboard hd

Jos vaalit tuntuivart kampanjoinniltaan vähän laimeilta, niin vaali-iltana riitti jännitettävää. Analyysejä on ollut useampiakin. Perussuomalaisten vaalimenestyksen kiteytti minusta aika hyvin kansanedustaja Jyrki JJ Kasvi:

“Moni on pitänyt perussuomalaisten kannatuksen nousua ongelmana, mutta todellisuudessa ongelma olemme me muut, jotka emme osaa puhua perussuomalaisten äänestäjiä koskettavista asioista heidän ymmärtämällään kielellä.”

Kokoomus sen sijaan taisi osata puhua äänestäjille. Minulla on vähän sellainen olo, että Kokoomuskin on vaihtoehtopuolue. Vaihtoehto siinä mielessä, että on kiva äänestää puoluetta, jolla tuntuu olevan kivaa. On mukava kuulua voittavien joukkoon ja olla osa hurmosta. Tämä on vain minun vaatimaton analyysini Kokoomuksen voitosta.

Demarit, tai pikemminkin Jutta Urpilainen, tituleerasi vaalitulosta torjuntavoitoksi. Erkki Tuomioja antoi sille aivan toisen nimen. Ei kai sitä nyt voi torjunta voitoksi kutsua, jos toiseksi suurimman kuntapuolueen titteli lohkeaa Keskustan vielä surkeammalla menestyksellä. Tappio se on kutsui sitä miksi haluaa. Jutta Urpilaisen lanseeraama Uusi SDP on jäänyt minulle täysin epäselväksi? Onko Uusi SDP tukku lainattuja unelmia? Onko politiikka muuttunut mitenkään? Pakko vielä mainita, mutta alkoi ärsyttää se Urpilaisen tapa aloittaa jokainen vastaus: “Aivan ensiksi haluan kiittää…” Hyvä, kerran pitää kiittää kannattajia, mutta pitikö se jokaisessa haastattelussa toistaa? Tuli kyllä selväksi.

Matti Vanhanen oli maansa myynyt, kun ennakkoäänten tulokset julkaistiin. Jarmo Korhonen hikoili tuskan hikeä – eikä syyttä. Keskustalaiset hylkäsivät puolueensa sen verta tylyllä tavalla, että pakko tuossa on itseensä mennä – ja tehdä jotain. Keskusta on niin kovasti yrittänyt tulla kaupunkeihin ja salonkikelpoiseksi, että se on unohtanut miltä tuntuu lapsia lantapiikkareissa pellon viertä. Keskusta on jättänyt perinteiset äänestäjänsä oman onnensa varaan. Ja nämä henkilöt hakevat nyt onnea mm. perussuomalaisista. Minä tiivistäisin Keskustan ongelmat näin:

• Aluepolitiikan (vrt. Kemijärvi) ja maatalouspolitiikan hylkääminen ja siinä epäonnistuminen hallituksessa
• Ohjelman ja brandin puute. Mitä ihmettä tarkoittaa “äänestä kotia”?
• Matti Vanhanen – ei todellakaan mikään karismaattinen johtaja
• Jarmo Korhonen – jos puolue ei edes näytä ulospäin yhtenäiseltä miten sen politiikkaa voisi ennakoida?
• Passiivisuus ja kokoomuksen jalkoihin jääminen hallituksessa. Kokoomuslaiset ovat jatkuvasti mediassa, keskustalaiset eivät.

Perussuomalaisilla on nyt näytön paikka. Se kauan Timo Soinin puhuma mahdollisuus on nyt annettu. Enää pelkkä valitus ja vaihtoehdoista puhuminen ei enää riitä. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata mitä tästä syntyy. En voi väittää olevani onnesta soikeana, että Perussuomalaiset saivat Espoossa seitsemän paikkaa. Mutta tätä se demokratia on. Toivotaan, että he tekevät viisaita päätöksiä.

Itsekin löysin sitten ehdokkaani ja poikkeuksellisesti ehdokkaani pääsi myös valtuustoon. Päädyin jälleen kerran äänestämään RKP:tä. Niin tein edellisissäkin kuntavaaleissa. Mielenkiintoinen juttu oli se, että Helsingissä ei RKP:ltä näyttänyt pääsevän läpi nuorta naista ollenkaan, Espoossa näytti pääsevän. Olisiko niin, että kielipuolue ei pidä ja ääniä valuu Vihreille?

Nämä vaalit pohjustivat takuulla mielenkiintoisia aikoja. Osittain epäonnistumisten ja onnistumisten myötä. Ja kun maailmantaloudessakin myllertää, niin eiköhän tässä tule olemaan tulevaisuudessa aiheita joista blogata. Onnea kaikille uusille ja vanhoillekin valtuutetuille.

Vierestä on helppo huudella. Sellainen olo tulee, kun kuuntelee ja lukee Jutta Urpilaisen kommentteja. Kovaa puhetta, vaan ei sanaakaan siitä mitä olisi pitänyt tehdä toisin – ja miten sitten. UPM:n ja StoreEnson toimet ovat kova ja ikävä pala. Oli ikävä lukea miten joku oli muuttanut työn perässä Kemijärveltä, vain tullakseen taas irtisanotuksi.

Olen jo jonkin aikaa voinut seurata sivusta puukaupan tyrehtymistä. Jatkuvasti kuulin kommentteja, että kohta on pakko sulkea lisää tehtaita. Venäjän puuntuonnin tyrehtyminen, ylituotanto ja kustannusten nousu yhdessä taantuman kanssa ovat vaikea pala purtavaksi.

Mitä tahansa hallitus olisikin tehnyt, olisi se ollut vain väistämättömän lykkäystä – näin uskon. Metsäteollisuus saa kyllä osittain syyttää itseään siitä ahdingosta johon on joutunut. Eikä tässä ole vielä kaikki. Metsäjäteistä ongelmallisin M-Real joutunee tekemään vielä kiperiä saneerauksia, mutta sille se lienee myös vaikeinta – yhtymä kun oikeasti on.

Tuo Urpilaisen kommentti vielä kertaalleen arvioinnista tuntuu aika lapselliselta.

“Laaja-alaisia toimia metsäteollisuuden auttamiseksi jo aiemmin vaatinut Urpilainen esittää voimakkaan vetoomuksen sen puolesta, että yrityksissä vielä kertaalleen tehtäisiin huolellinen harkinta siitä, että kannattaako näin suuriin työvoiman supistuksiin mennä.”

watch shadow puppets movie dvd quality

En usko, että yksikään firma mielellään irtisanoo ketään ja varmasti näitä asioita on moneen kertaan jo mietitty ja lopputulos on aina ollut sama. Tuo Urpilaisen vetoomus tuntuu nyt vain epätoivoiselta hyvän asian puolustamiselta.

En tässä ole metsäteollisuutta puolustamassa, eiköhän siellä ole tehty vääriä päätöksiä ja varmasti valtiovaltakin olisi tässä voinut toimia eri tavoin. Mutta minusta Urpilaisen olisi pitänyt myös sanoa mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja mitä SDP nyt tekisi tilanteen korjaamiseksi, jos kerta hallitus on toiminut niin huonosti. Muuten SDP tuntuu taas siltä samalta ja tutulta vanhoilliselta puolueelta, joka vain aina valittaa eikä tee mitään uutta.

Kun tämän päivän Helsingin Sanomain juttuja lukee, niin ei voi kuin ihmetellä mihin soppaan Keskusta, Vanhanen ja Korhonen ovat itsensä ja hallituksen hämmentäneet. Tässä kävi vähän kuin Kanervalla, jos olisi tullut ulos rehdisti selittänyt mitä on tapahtunut ja miten kaikki on mennyt, niin varmaan olisi vähemmällä päässyt. Olettaen, että tarinan nykyinen versio pitää paikkansa.

Vähän tulee tunne, että ei muuten pidä. Korhosen olinpaikka kokouksen aikana on epäselvä ja Forsius pysyy tiukasti kannassaan ja oikoo Vanhasen puheet sitä mukaa kun Vanhanen lausuntojaan antaa. Voi hyvinkin olla, että Vanhanen puhui totta kun selitteli, että sekaannus johtuu “ärtymyksestä”. Mutta epäselvien lausuntojen anto ei auta tässä tilanteessa. Vanhasen pitäisi tietää, että tiuskiminen ja epäselvät kommentit ovat juuri sitä mitä ei pitäisi tehdä. Pitäisi kertoa selvästi ja yksiselitteisesti ja totuudenmukaisesti mitä on tapahtunut. Peittely ja valehtelu on johtanut ministerin ja pääministerinkin eroon.

Joillekin tämä tekee hyvääkin. Puoluesihteeriksi puoluesihteerin paikalle pyrkivä Kimmo Tiilikainen vaatii selvyyttä tapahtumista. Korhosella lienee vielä Tiilikaista vahvempi tuki, mutta jos puoluetukikohu ei muuten lienny, niin jonkunhan se syntipukin on oltava, eikä se ole Vanhanen.  En olisi yllättynyt, jos Keskusta pesisi kätensä hylkäämällä Korhosen.

SDP:lle kelpaisi vaikka uudet vaalit. Mikäjottei, vasemmistohan tässä voittaa. Vasemmistoa tukevista ammattiyhdistyksistä ei ole saatu vain yhtä meheviä otsikoita. Mutta presidentti Tarja Halonen on kyllä oikeassa, ei tässä nyt uusia vaaleja tarvita. Yhtä lailla vasemmisto on kanavoinut rahansa kannatusyhdistyksien kautta, yhtä lailla siellä on jätetty kertomatta suuria tukijoita ja taustavaikuttajat ovat siellä ihan yhtä hyvin piilossa kuin oikeistopuolueissakin. Ei kai se nyt yllätys ole jos yritykset tukevat oikeistoa ja ammattiyhdistysliike vasemmistoa?

Ja kyllähän Kehittyvien Maakuntien Suomi Heinäluomaakin tuki, vaikka SDP yrittääkin väittää, että rahat menivät puolueelle. KMS tuki kyllä kaikkia mahdollisia pääministeriehdokkaita. Kyllähän sitä kannattaa aina varautua siihenkin, että oikeistohallitusta ei tule. Eipä sitäkään tukea ollut eritelty. Sopisi demarienkin muistaa, että kiviä ei kannata paljon heitellä jos itse ei ole puhdas kuin pulmunen.

On oikein harmittanut, että en ole ehtinyt kirjoittamaan, tuntuu, että paljon on tapahtunut sitten viime blogimerkinnän. Kaksi asiaa nousee mieleen ylitse kaiken: SDP:n puheenjohtaja kisa ja Kosovon itsenäisyysjulistus.

Demareille tämä tarkoitaa mahdollisuutta aitoon itsetutkisteluun. Heinäluoman ilmoitettua, että ei lähde enää ehdolle, uusia ehdokkaita on ilmaantunut useita. Kaikki ehdokkaat tuntuvat puhuvan samaa, SDP:n on palattava juurilleen. Pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle on kannatusta ja SDP uskoo, että heidän sanomalleen on kannatusta enemmän kuin puolueen kannatus osoittaa, jos vain puolue toteuttaa sitä politiikkaa. Samaa tuntuvat sanovan kilpailevien puolueiden jäsenet, pari piirua vasemmalle, tai vaikka enemmänkin siis.

SDP:lle on varmasti hyvää käydä avoin puheenjohtaja kisa ja äänestää mahdollisimman laajalla piirillä siitä mihin suuntaan he haluavat puolueensa kehittyvän. Olin hieman yllättynyt että Maria Guzenina-Richardson ei lähtenyt mukaan vaaleihin, mutta kuten jo aikaisemmin taisin blogata, en minä häntä näe vielä varteenottettavana puheenjohtaja ja pääministeriehdokkaana. Tuo pääministeriehdokkuus juuri minua eniten häiritsee monessa ehdokkaassa, siksi olenkin erityisen tyytyväinen, että Tarja Filatov lähti mukaan kisoihin. Filatov, Tuomioja ja Koskinen ovat minusta ehkä vakuuttavimpia pm-ehdokkaita, jotenkin Jutta Urpilainen ja Miapetra Kumpula-Natria eivät minua niin vakuuta.

Mutta tärkeintä demareille on aito demokraattinen puheenjohtajavaali ja lipposen-ajan jättäminen taakse. Heinäluoman aikakausi on tuntunut – ehkä aika lailla liioitellusti sanottuna – Venäjän presidentin vaalien tapaiselta manttelin perinnältä. Vaaleilla valittu, mutta suositun johtajan nimeämänä valittu.

Menneisyyden ikeestä karistelee eroon myös Kosovo, joka tänään julistautui itsenäiseksi. Se on pitkän tien loppusuora, mutta matkaa maaliin on vielä turkasesti. Serbia ja Venäjä vastustavat tietysti tätä kovasti. Serbia ei luonnollisesti halua päästää alusmaitaan pois hallinnastaan, Venäjä pelkää uusia kansallisvaltioita myös omalla maallaan. Itsenäistyminen voisi käydä esimerkistä esimerkiksi Tsetsenialle. Moinen ei keskushallinnalle tietenkään sovi.

Mutta ennen kaikkea on hienoa, että Kosovo on itsenäistynyt ja sodan ja kansanmurhien historian jälkeen se nyt tavoittelee itsenäistä demokratiaa. Se taisi olla YLE.n Radio Peilissä, jossa – en muista kuka – haastateltava totesi Afrikan tilannetta kommentoidessaan, että länsimaalainen demokratia ei tunnu toimivan muissa kuin kansallisvaltioissa. Eurooppalaisten tekemät rajat eivät ole tukeneet Afrikan demokratiaa, eikä se ole Euroopassakaan toiminut, viimeisimpänä esimerkkinä Belgia. Kosovolla on nyt varmasti paremmat mahdollisuudet pärjätä, mutta varmasti haasteita riittää mm. talouden saralla.